Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara pitää suomalaisen aluekeskustelun ongelmana sitä, että elinvoimasta puhutaan paljon, mutta harvoin määritellään, mitä sillä tarkoitetaan.
”Kuntien tehtävänä on lain mukaan huolehtia elinvoimasta, mutta käsitteen sisältö on käytännössä tyhjä. Siksi sitä mitataan yksinkertaisilla indikaattoreilla, kuten väestönkasvulla, muuttoliikkeellä ja asuntojen hinnoilla. Mutta näin mitataan vain samaa asiaa moneen kertaan – kasvua. Tai sen puutetta”.
Lopputuloksena syntyvät ranking-listat, joissa osa kunnista näyttäytyy voittajina ja osa häviäjinä, ovat Vaattovaaran mielestä ongelmallisia.
Emme tarvitse keinotekoista vastakkainasettelua
Hän viittaa kansainväliseen ilmiöön, jota kutsutaan nimellä ”revenge of the places that don’t matter”. Eli niiden paikkojen vastareaktio, joiden annetaan ymmärtää olevan merkityksettömiä.
Suomi on Vaattovaaran mukaan ajautunut samanlaiseen asetelmaan, ja se näkyy myös laajempana yhteiskunnallisena vastakkainasetteluna.
”Kun toistetaan jatkuvasti viestiä siitä, että vain muutama suuri kaupunki kasvaa ja muu Suomi kuihtuu, syntyy helposti mielikuva kahdesta vastakkaisesta Suomesta.”
”Mutta tällainen tulkinta kertoo enemmän mittareista kuin todellisuudesta”, Vaattovaara huomauttaa.
Elinvoimaa voidaan mitata myös toisin
Todellisuudessa alueiden kehitys on paljon monimuotoisempaa. Vaattovaaran viesti onkin selkeä: jos elinvoimaa mitataan vain kasvun kautta, suuri osa Suomen todellisesta elinvoimapotentiaalista jää näkymättömiin.
Hän muistuttaa, että eri alueet voivat olla elinvoimaisia hyvin erilaisilla tavoilla.
”Suomessa on monenlaisia paikallisia vahvuuksia ja kehityspolkuja. Yksinkertaiset kasvumittarit eivät tunnista niitä.”
Vaattovaara on tarkastellut kansainvälisiä elinvoimamittareita ja nostaa esiin näkökulmia, jotka jäävät suomalaisessa keskustelussa vähälle huomiolle. Yksi niistä on asumisen kohtuuhintaisuus.
”Elinvoimaa voisi mitata esimerkiksi sillä, kuinka hyvin ihmiset voivat asua omilla tuloillaan. Jos arki on taloudellisesti mahdollista ja elämänlaatu hyvä, se kertoo paljon alueen vetovoimasta.”
Toinen näkökulma liittyy yrittäjyyteen ja yksityiseen taloudelliseen toimintaan. Vaattovaaran mukaan monissa seutukaupungeissa yksityisen sektorin työpaikkojen osuus on jopa suurempi kuin suurissa kaupungeissa.
”Usein ajatellaan, että taloudellinen dynamiikka keskittyy vain kasvukeskuksiin. Todellisuus on paljon monipuolisempi.”
”Alueellisen elinvoiman kannalta yhteisöllisillä rakenteilla, kuten osuustoiminnalla, on merkittävä rooli.”
Alueiden kuuluu olla erilaisia
Vaattovaara korostaa elinvoiman syntyvän ennen kaikkea ihmisistä ja paikallisesta toiminnasta. Alueiden vahvuudet voivat rakentua hyvin erilaisista tekijöistä: yritystoiminnasta, yhteisöllisyydestä tai paikallisista verkostoista.
Alueellisen elinvoiman kannalta juuri tällaisilla yhteisöllisillä rakenteilla, kuten osuustoiminnalla, on merkittävä rooli. Ne sitovat taloudellista toimintaa alueelle ja rakentavat paikallista resilienssiä.
Professori ei kiistä sitä, että alueiden kehitys eriytyy.
”Jos väestö vähenee voimakkaasti, se tuo tietenkin haasteita. Mutta se ei tarkoita, ettei alueella voisi olla elinvoimaa.”
Sen sijaan hän kyseenalaistaa ajatuksen, että kaikkien kuntien pitäisi täyttää samat kriteerit.
”Suomessa on pitkään rakennettu järjestelmää, jossa kaikilla kunnilla on samat tehtävät ja odotukset. Ehkä olisi aika hyväksyä, että kunnat voivat olla erilaisia.”
Vaattovaara muistuttaa, että aluekehityksessä myös puheella on vaikutusta. Kun eri alueista kerrotaan jatkuvasti tarinaa voittajista ja häviäjistä, se vaikuttaa ihmisten mielikuviin ja päätöksiin.
”Jos jokin alue leimataan toistuvasti hiipuvaksi, se alkaa helposti toteuttaa itseään.”
Siksi hän peräänkuuluttaa monipuolisempaa keskustelua elinvoimasta.
Mari Vaattovaara toimii keynote-puhujana Pellervon Päivässä 15.4.
