Uudet viestintäalustat – sosiaalinen media etunenässä – tarjoavat jokaiselle mahdollisuuden monenkeskiseen, kaksisuuntaiseen ja reaaliaikaiseen viestintään ja vuorovaikutukseen. Tämän kommunikaation vallankumouksen historiallisuutta ei silti ole likimainkaan kirkkaasti tajuttu: toisaalta meillä jokaisella on taskussaan pääsy kaikkeen maailmassa digitaalisena julkaistuun tietoon, toisaalta meillä jokaisella on samassa taskussa vahva media-alusta. Jokainen voi olla oman mediansa päätoimittaja, ja yhä useammat ovatkin.
Miksi tämä on vallankumouksellista? Minäpä kerron.
Jokaisen pääsy kaikkeen tietoon on vallankumouksellista siksi, että ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa viranomainen, päättäjä tai hallitsija ei voi määrätä, mitä tietoa kansalaisille annetaan ja erityisesti mitä ei anneta. Jokainen voi muutamalla näppäyksellä etsiä verkosta haluamaansa tietoa. Tiedon luotettavuuden varmistaminen vaatii toki mediakriittisyyttä, mutta usein kansalaiset ovat tiedon äärellä jo ennen viranomaisia.
Jokaisen päätoimittajuus omassa mediassaan on vallankumouksellista siksi, että ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa viranomaisella, päättäjällä tai hallitsijalla ei ole mahdollisuutta viestinnän ennakkosensuuriin. Ainoastaan minä päätän, millaista sisältöä tuotan sadalle tuhannelle Twitter-seuraajalleni.
Suomessa on vahva ja pitkä osuustoiminnan perinne. ”Osuustoiminta on osuuskunnan puitteissa tapahtuvaa taloudellista, sosiaalista ja/tai kulttuurista toimintaa, jonka tarkoituksena on tarjota jäsenilleen näiden tarvitsemia hyödykkeitä ja palveluksia mahdollisimman edullisin ehdoin sekä jäsenten hyvinvoinnin turvaaminen”, kertoo Osuustoimintakeskus Pellervon verkkosivu.
Olen ihmetellyt, miksi uusia viestintäalustoja ole otettu laajemmalti käyttöön osuustoiminnan virittämisessä. Sähköinen viestintä ja vuorovaikutus on kyllä vilkasta, mutta suurin osa siitä on joko yksisuuntaista tiedottamista tai viihteenomaista lämpimikseen sanailua. Lämpimikseen sanailu luo tietenkin myös yhteisöllisyyttä, mutta aika vähän näkyy viestintää, joka johtaisi mihinkään käytännölliseen yhteistyöhön.
Viimeisin suomalainen nobelisti Bengt Holmström kirjoitti yhdessä talousviisaskollegoidensa Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän kanssa 2016 raportin otsikolla Talouspolitiikan suunta. Trio kiteytti: ”Suomi on edellytyksiinsä nähden alisuoriutuja: syystä tai toisesta taloudessa ei ole sellaista dynamiikkaa, johon meillä pitäisi olla kaikki mahdollisuudet.”
Alisuoriutuminen tarkoittaa, että suomalaiset ovat keskimäärin hyvin koulutettua väkeä, mutta koulutus ja osaaminen jää helposti yksilöiden korvien väliin. Yksittäisten kansalaisten potentiaalia ei ole saatu yhdistettyä kollektiiviseksi superaivoksi, jossa erilaiset osaamiset voisivat yhdistyä ja ruokkia toisiaan. Tähän tarvitaan avointa ja aktiivista viestintää ja vuorovaikutusta, jossa on selkeästi vielä harjoittelemista.
Mitä tekisi Hannes Gebhard tänään? Hanneksella ei kauan nokka tuhisisi. Todennäköisesti hän perustaisi innokkaasti Facebookissa osuustoimintaryhmiä erilaisille inhimillisen toiminnan alueille ja yllyttäisi Twitterissä seuraajiaan käytännön yhteistyöhön vaikkapa ilmastonmuutoksen hillinnässä.
Kun Hannes ei ole keskuudessamme, meidän pitää varmaan ryhtyä itse toimeen.
PEKKA SAURI
Kirjoittaja on filosofian tohtori, Helsingin yliopiston työelämäprofessori ja Helsingin ex-apulaiskaupunginjohtaja.
