Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin on havaittavissa kasvavaa kiinnostusta maailmanlaajuisesti osuuskuntalainsäädännön kehittämiseksi. Kansainvälisen Osuustoimintaliiton ICA:n ”Visio 2020” -ohjelmassa lainsäädäntö on yksi viidestä teemasta, joita ICA toivoo jäsenmaidensa edistävän osuustoiminnan vuosikymmenen aikana.
Tosiasia kuitenkin on, ettei ole olemassa yhtä kaikkiin maihin sopivaa lainsäädäntömallia, vaan osuuskuntalaki määräytyy yleensä kansallisesti. Siksi osuuskuntien sääntelyyn voidaankin parhaiten vaikuttaa juuri kansallisella tasolla.
Juridiikka poikkeaa toisistaan varsin paljon esimerkiksi Suomessa ja Tanskassa, vaikka kummatkin ovat vahvasti osuustoiminnallisia maita.
Kummassakin valtiossa osuustoiminnan historia on kuitenkin varsin samankaltainen. Ensimmäiset kuluttajaosuuskunnat perustettiin sekä Suomessa että Tanskassa 1800-luvun puolivälissä tavoitteena parantaa vähävaraisten ihmisten asemaa maaseudulla ja kaupungeissa.
Moni asia yhdistää suomalaisia ja tanskalaisia tänäkin päivänä niin sosiaalisesti kuin poliittisesti, esimerkkinä jäsenyys Euroopan unionissa.
Osuustoiminta on keskittynyt suuriin yrityksiin kummassakin maassa. Suomessa osuustoimintayritykset ovat kuitenkin suhteellisesti suurempia osuuskuntien jäsenmäärillä mitattuna. Tanskalaisten osuuskuntien jäsenten pienempi lukumäärä sekä uusien jäsenten vähäisyys selittyy osaksi sillä, ettei Tanskassa ole yksityiskohtaista osuuskuntalakia, joka auttaisi osuuskunnan perustamisessa ja pyörittämisessä.
Vailla juridista pohjaa osuustoimintamalli ei Tanskassakaan ole, mutta sääntely ei ole yhtä kattavaa kuin muissa Pohjoismaissa.
Osuuskuntalakia Tanskaan tuskin on näköpiirissä ainakaan lähitulevaisuudessa. Erilaisia yrityksiä lain saamiseksi on toki ollut, viimeisin 1980-luvulla. Edellä mainitut hankkeet ovat kuitenkin poikkeuksetta kariutuneet. Tanskalaisissa osuuskunnissa nimittäin ajatellaan, että niillä on perustuslaillinen oikeus kerätä riittävästi varallisuutta tehdäkseen osuuskunnista vauraita. Tähän ei haluta muutosta ja siksi halukkuutta erityisen osuuskuntalain saamiseksi ei ole. Osuuskuntien toimintaa määritteleviä tekijöitä ovat siis perustuslain suoma sopimusvapaus, mutta myös vakiintuneet käytännöt ja oikeuden ennakkopäätökset.
Osuuskunnan jäsenten vastuu toiminnasta syntyvistä velvoitteista voi olla joko rajoitettu tai henkilökohtainen, rajoittamaton ja yhteisvastuullinen. Rajoitetun vastuun osuuskunnat on rekisteröitävä Tanskan osakeyhtiölain säännösten mukaisesti. Rajoitetun vastuun osuusyhteisöjä ovat muun muassa maataloustuottajien osuuskunnat.
Kuten Suomessa, myös Tanskassa osuuskunnan voi perustaa yksi henkilö, ja se voi toimiakin, vaikka siinä olisi vain yksi jäsen. Pörssiyhtiössä täytyy kuitenkin olla vähintään kolme jäsentä.
Tanskassa osuuskunnilta ei vaadita minimialkupääomaa, vaan se määräytyy osuuskunnan jäsenten määrän mukaan. Tanskan laki ei toisaalta salli minkäänlaista ulkopuolista oman pääoman ehtoista rahoitusta osuustoimintayrityksille. Osuuskunnan jäsenet ovat vastuussa osuuskuntaa varten ottamistaan lainoista, mikäli yhtiöjärjestys niin määrää.
Tarvittaisiinko Tanskaan sitten samantapainen osuuskuntalaki, joka Suomessa on voimassa? Mielestäni tarvittaisiin, vaikka osuustoimintayritykset ovat osoittaneet pystyvänsä menestymään ja kasvamaan myös ilman juuri niitä varten tehtyä lainsäädäntöä. Sen sijaan osuuskuntalain puuttuminen haittaa osuustoimintamallin etenemistä, koska se tarkoittaa myös neuvonnan puutetta mahdollisille osuustoimintayrittäjille ja osuuskuntien yhteistyökumppaneille. Lain puuttuessa on myös entistä vaikeampaa julkisesti vaatia yritysten monimuotoisuutta, mistä kärsivät erityisesti osuuskunnat.
HAGEN HENRŸ
Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa
