Niklas Jensen-Eriksenillä on tuntumaa aiheeseen, johtaahan hän professuurinsa ohella Suomen taloushistoriallista seuraa. Hän on tutkinut etenkin liike-elämän ja muun yhteiskunnan välisiä suhteita sekä Suomen asemaa maailmantaloudessa.
Heti esityksensä alussa Jensen-Eriksen muistutti tänä vuonna 125-vuotiaan suomalaisen osuustoiminnan olleen alun perin eliittiprojekti, josta tuli hämmentävän nopeasti kansanliike.
”Pellervon perustamiskokouksessa 2.10.1899 oli peräti 25 professoria ja muita eliitin jäseniä, kuten senaattoreita ja korkeita virkamiehiä. Aate sai kuitenkin laajempaa kannatusta, ja kansa otti sen nopeasti omakseen. Osuuskuntia syntyi kaikkialle maahan, ja niihin liittyi kymmeniä tuhansia ihmisiä”, totesi Jensen-Eriksen.
”Kansakuntaa haluttiin vahvistaa osuustoiminnan avulla venäläisuhkaa vastaan.”
Sekin oli vasta alkua, sillä vuosikymmenten aikana osuuskunnissa jäseninä oli lopulta miljoonia suomalaisia.
Kansakuntaa haluttiin vuonna 1899 vahvistaa osuustoiminnan avulla myös venäläisuhkaa vastaan.
Maan joka osaan ulottunutta verkostomaista ja väestön kannatusta nauttivaa järjestelmää oli ja on vaikea murtaa. Kyse oli siis resilienssistä.
Yritysmalli opetti ja vahvisti osaltaan demokratiaa. Osuustoiminta on aina ollut sekä kansanliike että yritysmuoto.
Kestävät liikeideat kantoivat
Miksi suomalaiset ovat sitten osallistuneet osuuskuntien toimintaan yli sadan vuoden ajan?
Jensen-Eriksenin mukaan yksi tärkeimmistä syistä tähän on se, että osuustoimintayrityksillä on ollut koko sen historian ajan kestäviksi ja toimiviksi osoittautuneita liikeideoita.
Saman havainnon oli tehnyt jo Helsingin kauppakorkeakoulun professori Kyösti Järvinen, joka kirjoitti teoksessaan Liike-elämä (1923):
Kuluttajat saavat hyvää ja väärentämätöntä tavaraa kohtuullisilla hinnoilla, tai ainakin samoilla hinnoilla kuin yksityisliikkeestä. Vuoden loputtua heille sitten jaetaan ostosten suuruutta vastaava voitto-osuus, joka kotitaloudessa tuntuu erittäin tervetulleelta lisältä ja on omiaan läheisesti liittämään ostajat kauppaliikkeeseen.
”Voitto-osuus, jota kutsuttaisiin nyt bonuksiksi, motivoi ihmisiä jo tuolloin. Pitää muistaa, että heidän tulotasonsa oli paljon matalampi kuin tämän ajan keskivertosuomalaisella. Se oli omiaan myös nykytermein sitouttamaan ostajat omaan osuuskauppaan”, Jensen-Eriksen analysoi.
”Voitto-osuus, jota kutsuttaisiin nyt bonuksiksi, motivoi ihmisiä jo tuolloin.”
Ongelmiakin osuustoiminnassa nähtiin jo vuosisata sitten. Niistäkin löytyy sopiva esimerkki Kyösti Järvisen oppikirjasta:
Osuuskauppain hoitajille maksetaan useinkin aivan kohtuuttoman huonoja palkkoja.
”Jos joku johtaja täällä kokee saavansa liian huonoa palkkaa, voi aina vedota siihen, että osuustoiminnassa on aina ollut tämä ongelma. Tosin omistajat eli osuuskunnan jäsenet saattavat sanoa, että ennenkin on pärjätty huonoilla palkoilla ja saatu hyviä johtajia”, Niklas Jensen-Eriksen hauskuutti seminaariyleisöä.
Hänen mukaansa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä levisi myös uskomus, että osuuskunnat saivat pienempien palkkojen takia ”kelvottomia liikkeenjohtajia”. Se oli todennäköisesti virhearvio.
”Historiantutkijat ovat tätä tutkineet, emmekä ole ihan valmiita väitettä allekirjoittamaan. Monet johtajat olivat todellisuudessa yritteliäitä ja päättäväisiä hahmoja, jotka rakensivat onnistuneesti pieniä ja suuria yrityksiä, nykykielellä kasvuyrityksiä.”
Vanhoilta laduilta uusille urille
Värikkäitä hahmojakaan ei ole osuustoiminnallisen kansanliikkeen historiasta puuttunut.
Eräs heistä oli metsäneuvos Ilmari Kalkkinen, Metsäliiton ensimmäinen toimitusjohtaja (1934–1959).
Metsäliiton 50-vuotishistorian kirjoittanut professori Seppo Zetterberg on todennut, että Kalkkinen oli ennakkoluuloton ja itsepäinen uranaukaisu soveltui hänelle luontevammin kuin vanhojen, moneen kertaan hiihdettyjen latujen seuraaminen.
”Hänen toiminnassaan näkyy paljon sellaisia piirteitä, jotka usein liitetään yrittäjyyteen eli halua luoda uutta ja omistautumista tehtävään. Hän kuitenkin samaan aikaan tiedosti, että Metsäliiton omistavat metsänomistajat, joiden puun myymiseksi se oli perustettu.”
”Johtajien uraputket saattoivat saattoivat kestää vuosikymmeniä.”
Toinen merkittävä hahmo, joka nousee historian vaiheista, oli Valion toimitusjohtajana 1908–1945 toiminut F. M. Pitkäniemi.
Johtajien uraputket olivat Jensen-Eriksenin mukaan tuolloin varsin pitkiä, ja ne saattoivat saattoivat kestää vuosikymmeniä.
Sopiva anekdootti löytyi häntäkin kuvaamaan. F.M. Pitkäniemi väitteli vuonna 1908 tohtoriksi kartelleista ja trusteista.
Kun hänet valittiin Valion toimitusjohtajaksi, suomalaisen osuustoiminnan isä Hannes Gebhard sanaili puolileikillään, että Pitkäniemi voi tehdä Valiostakin trustin eli omaa alaansa hallitsevan suuryrityksen.
”Tavallaanhan Pitkäniemi siinä onnistuikin. Hän nosti Valion oman alansa jättiyritykseksi kehittämällä sitä hyvin päämäärätietoisesti. Samalla hän vaikutti monilla muillakin sektoreilla, esimerkiksi kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa.”
Pitkäniemi oli neuvotteluissa mukana varmistamassa, että myös maataloustuottajien edut ja elintarvikeviennin edut varmasti huomioitiin.
Valion laboratorioissa puolestaan kehitettiin hänen kaudellaan Nobelin arvoiset AIV-suolot ja -rehut.
Jensen-Eriksen korostaa, että Valio tuki Nobel-palkitun A. I. Virtasen tutkimustyötä taustallaan selkeästi kaupallinen motiivi: haluttin nostaa tuotannon laatutasoa.
”A. I. Virtanen sittemmin kehuikin jossain kirjoituksessaan, että Suomessa ei ole Rockefellereitä, mutta meillä on osuustoiminta.”
Idealismia ja realismia sopivassa suhteessa
Suomalaisen osuustoiminnan voimahahmot olivat pitkin 1900-lukua paljon aatteellisempia ja poliittisempia kuin nykyisin.
Yritysjohtajat kuuluivat usein johonkin puolueeseen ja heitä ajoi eteenpäin monesti patrioottinen motiivi rakentaa Suomea ja sen talouselämää.
”Edistysusko oli voimakasta myös yritysjohtajilla. He halusivat kehittää Suomea eteenpäin ja tehdä siitä vauraamman, toimivamman ja paremman yhteiskunnan. Siinä oli paljon idealismia mukana, joka ei rajoittunut modernin ajan visiopaperin kirjoittamiseen”, Jensen-Eriksen kuvaili.
”Yritysjohtajan piti ja kuului olla idealisti, tavoitella jotain korkeampia asioita.”
Samaan aikaan mukana oli reilu annos realismia. Talousmies ja poliitikko Henrik Ramsay kirjoitti 1900-luvun alussa SOK:n ensimmäisestä toimitusjohtajasta W. A. Lavoniuksesta:
Hän ei eteenpäin pyrkimisellä tarkoittanut lentoa toiveiden ja aatteisiin pohjautuvien unikuvien sinisiin utupilviin. Hän piti näet aina tiukasti kiinni tosiasioista. Numeroiden kielen hänen korvansa aina tajusi voimakkaasti, johdonmukainen ajattelu oli ohjaamassa kaikkia hänen toimiaan.
Jensen-Eriksenin mukaan yritysjohtajan piti ja kuului olla idealisti, tavoitella jotain korkeampia asioita, mutta muistaa, ettei yritys säily, ellei viivan alle jää yhtään tulosta.
Aina ei mennyt putkeen
Osuustoiminnan historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, ettei kaikki aina ole mennyt ihan putkeen ja otettu ihan konkreettisia riskejä.
Niitä valottaa Metsäliiton itse tilaama teos Paperin painajainen (2014), jossa tutkijat Markku Kuisma, Sakari Siltala ja Teemu Keskisarja kuvaavat ansiokkaasti Metsäliiton harharetkiä 1900- ja 2000-luvun vaihteessa.
”Metsäliitto lähti monen muun suomalaisen yrityksen tavoin valloittamaan ulkomaiden markkinoita ja ostamaan sieltä firmoja. Tavallaan unohtui alkuperäinen tavoite, joka oli suomalaisen puun menekin tukeminen. Ostettiin lähes kaikkea mikä liikkui.”
”Virheitä voidaan tehdä kaikenlaisissa yrityksissä, osuustoiminnallisissakin, no Metsäliitto palasi niiltä harharetkiltään ja pääsi uudelleen kasvu-uralle”, Jensen-Eriksen lohdutti.
Hänen mukaansa osuustoiminnasta on myös löytynyt myös uudistumiskykyä, mistä kertoo vaikkapa SOK:n selviytyminen 1980-luvun aallonpohjasta.
