Osuustoiminnalla riittää haasteita nykypäivän Suomessa – ja se on vaan hyvä. Uusia osuuskuntia perustetaan aiempaa vähemmän, mille on arkisia selityksiä. Kuten se, että osuuskunnan perustaminen vie muihin yritysmuotoihin verrattuna paljon enemmän aikaa.
Monien tuottaja- ja kuluttajaosuuskuntien jäsenmäärät ovat vääjäämättömästi laskeneet jo vuosien ajan, kun tilojen määrä on vähentynyt ja liiketoimintaympäristö on rajusti muuttunut.
Meillä on nyt osuuskuntia, joilla on jäseniä viime vuosituhannen tuhansien sijasta enää muutamia kymmeniä.
Alistu, hyväksy tai taistele
Osuuskuntien jäsenmäärän vähenemiseen voi suhtautua ainakin kolmella tavalla, joista suosituin tällä hetkellä lienee laskevan suunnan hiljainen hyväksyminen.
Mukana voi olla osittain myös toinen julkilausumaton uskomus: ”kun väki vähenee, pidot paranevat”.
Kolmas, harvinaisempi reagointitapa on etsiä aktiivisesti keinoja, joilla jäsenmäärä saadaan nousuun.
Taistella voi monella eri tavalla, joista näennäisesti helpoin on varmaan fuusioiden tie. Kun kaksi saman alan osuuskuntaa sulautuvat, uusi osuuskunta on taas tutun oloinen, iso ja voimakas – ainakin vähäksi aikaa.
Toinen tapa lisätä jäseniä on hakea perinteisen toiminnan tueksi uusia jäsenyyksiä tuovaa liiketoimintaa. Vaikein tapa on tehdä osuuskunnasta niin vetovoimainen, että se kerää vuosi vuodelta lisää jäseniä.
Pohjoismaista ei löydy montaa monen maan jäsenten osuuskuntaa. Arla on yksi tällainen, mutta ankara on ollut jäsenkato silläkin: vuoden 2000 jäsenmäärän, yli 16 000 (Tanska & Ruotsi) sijasta nyt jäseniä on alle 10 000 vaikka jäseniä on myös Pohjoismaiden ulkopuolella.
Maahanmuuttoa – miksei myös jäseniä ulkomailta
Suomalaisen yhteiskunnan pitkän aikavälin ongelma on yleisesti tiedossa. Uusia asukkaita, siis tulevia veronmaksajia, pitäisi saada enemmän kuin ennusteet lupaavat.
Periaatteessa myönteistä osuuskuntien kannalta olisi myös jäsenmuutto, siis ulkomailla asuvien tuottajien ja vastaavasti kuluttajien saaminen jäseniksi suomalaiseen osuuskuntaan.
Osuuskunnille jäsenmäärän väheneminen ei kuitenkaan näytä olevan ongelma ainakaan jäseneksi jäävien näkökulmasta.
Osuuskunnan varojen käypä arvo per jäsen on paljon suurempi kuin jäsenen sijoitus. Jäljelle jäävien osuus vain kasvaa, kun jäsenyydestä luopuvat saavat takaisin sijoituksensa. Voi syystä kysyä, mitä pahaa tässä on? Eihän jäsenmäärän pito ole osuuskunnalle itsetarkoitus, vai onko sittenkin?
Kyllä se on. Jäsenmäärä on tärkeä, koska osuuskuntien elinvoima ja kilpailuedun lähde on jäsenissä. Pienenevä jäsenmäärä ennustaa herkästi yleisesti laskevaa kierrettä: liikevaihto laskee, markkinaosuus vähenee, omistajaosaaminen taantuu, osuuskunnan vetovoima heikkenee jne.
Jos osuuskunta haluaisi, osaisi ja pystyisi hankkimaan jäseniä ulkomailta, tämä voisi parhaimmillaan saada aikaan osaamisen, omistamisen, ja kasvamisen nousukierteen.
Tällainen ulkomainen jäsenkampanja voisi olla mahdollinen esimerkiksi S-ryhmälle suunnattuna virolaisille kuluttajille tai LSO:lle suunnattuna ruotsalaisille lihantuottajille. Helppoa se ei olisi, ehkä jopa vaikeampaa kuin ulkomaisen yrityksen ostaminen.
Monikansallinen osuuskunta ei ole onnistunut hyvin muiltakaan, esim. Coop Norden – pohjoismainen vähittäiskauppaosuuskunta – purettiin ja Coopit toimivat nyt erillisinä kansallisina osuuskuntina.
”Kilpailu lähes kaikilla toimialoilla alkaa olla kansainvälistä, ja suurimpien suomalaisten osuuskuntien kilpailijat ylittävät valon nopeudella valtioiden kansalliset rajat.”
Ylikansallisten osuuskuntien haasteet ja mahdollisuudet
Olemassa olevien osuuskuntien jäsenkunnan kansainvälistymiselle on hyvin arkisia esteitä, joista suurin lienee se, ettei tähän saakka saavutettua taloudellista ja muuta hyvää haluta jakaa muiden kanssa.
Kansainvälistyminen perinteisemmässäkin muodossa yritysostoina tai vientiponnistuksina nähdään isoksi haasteeksi ja jäsenkunnan kasvattaminen koetaan helposti vain kustannuksia, vaivaa ja kielitaitoa vaativaksi urakaksi, josta ei ole vastaavaa taloudellista hyötyä.
Toisaalta kilpailu lähes kaikilla toimialoilla alkaa olla kansainvälistä, ja suurimpien suomalaisten osuuskuntien kilpailijat ylittävät valon nopeudella valtioiden kansalliset rajat omistamisessa, johtamisessa ja toiminnassa.
Eikö osuuskuntien pitäisi toimia samalla tavalla kun on kyse niiden tärkeimmästä kilpailuedun lähteestä – siis jäsenistä.
Kirjoittaja on varatuomari ja PI-johtamiskoulun toimitusjohtaja.
